ANNI NISKANEN

Isona minusta tulee kirjailija

Kärsivällisyys ei ole hyveeni, myönnän sen. Eikä ole pitkäjänteisyyskään. Pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne harrastukset, jotka ovat alkuinnostuksen laannuttua jääneet elämääni. Yksi niistä on käsityöt. Toinen on lukeminen. Kolmas on kirjoittaminen. Neljäs valokuvaus. Olisi kai niitä pari muutakin, mutta siinä tärkeimmät.

Urahaaveitakin on vuosien varrella tullut ja mennyt. Niistä pisin on ollut eläinlääkärin työ, josta luovuin yläasteella kuullessani, miten paljon matikkaa opinnoissa tarvittaisiin (sinänsä huvittavaa, että myöhemmässä elämässäni kokeilin yhdyskuntatekniikan opintoja, joihin pääsin sisään ihan vahingossa käytyäni vain tutustumassa uudistuneisiin pääsykokeisiin). Restonomin koulutuksenkin valitsin ihan vain alan monipuolisuuden vuoksi, kun en ylioppilaaksi päästessäni vielä osannut sanoa, mikä minusta tulee isona (ja vuotta valmistumiseni jälkeen tuli sitten korona, joka pyöräytti matkailualan päälaelleen).

Yhden asian olen kuitenkin aina tiennyt ja tehnyt sen eteen töitä. Opittuani lukemaan ja tajuttuani, että joku ihan oikeasti kirjoittaa työkseen kirjoja tiesin, että jonain päivänä minusta tulee kirjailija. Tulevina vuosina paitsi kirjoitin ja luin, niin haaveilin myös tähän mielessäni myyttiseksi tulleen statuksen pienistä asioista. Kirjamessuilla kuljin lavojen ohi ja ajattelin, että jonain päivänä minäkin olen tuolla. Kirjakaupoissa katselin hyllyjä ja mietin, miltä tuntuisi nähdä oma kirjansa siellä. Kirjastossa mietin, miten jonain päivänä joku ehkä lainaa minun kirjoittamani kirjan. Näiden pienten ajatusten ansiosta jaksoin jatkaa yrittämistä.

Lisäksi olen aina ajatellut, että haluan tulla julkaistuksi nimenomaan kustantajan kautta. Kustannusmuotoja on monenlaisia ja ne on tehty helposti saavutettavaksi niille, jotka niitä haluavat käyttää, mutta oma tavoitteeni oli siellä korkeimmalla askelmalla. Ajattelin, että olisin tarpeeksi hyvä vain ylittäessäni kustannuskynnyksen. Kustantamon kautta tai ei ollenkaan, ajattelin.

Onnekas puolivahinko

Keväällä 2023 jäin sairaslomalle työtapaturman seurauksena. Ensimmäiset viikot makasin sohvalla, sillä en kivuiltani voinut tehdä muutakaan. Kasasin tyynyistä pesän ja vajosin sinne kirjojen kanssa. Ratkaiseva hetki tapahtui juuri tässä: aloin vuosien tauon jälkeen lukea kevyempää viihdekirjallisuutta, enimmäkseen romanttista feelgoodia. Luin parhaimmillaan kaksi kirjaa päivässä kahlatessani läpi uutuuksia, viime vuosina ilmestyneitä romaaneja ja kokonaisia sarjoja vuosien varrelta. Jossain vaiheessa vanha tuttuni alkoi tehdä paluutaan, vähän salakavalasti. Näin ensin mielessäni tulevan kirjan päähahmon, sitten tapahtumapaikan. Tarina alkoi syntyä mielessäni, kunnes totesin, että nyt on pakko yrittää saada läppäri tyynylinnaan. Kirjoitin ensimmäistä kertaa koskaan romanttista feelgoodia.

Lehmuslahden, joka vielä silloin kulki eri nimellä, ensimmäinen versio syntyi parissa viikossa. Tässä kohtaa kaikki kirjoitusoppaat, kurssit ja kokeneet kirjoittajat neuvovat, että teksti pitäisi laittaa pöytälaatikkoon, antaa hautua parista viikosta vuoteen ja sitten palata sen pariin. Höpöhöpö, ajattelin ja lähetin sen samantien viidelle kustantamolle. Ehkä kaikesta epävarmuudesta huolimatta jossain alitajunnassani uskoin tekstiini niin paljon, että uskalsin lähettää sen heti. Tai sitten olin vain kärsimätön ja tyhmänrohkea, kuka tietää. Jäin odottamaan kustantamojen todennäköisiä “kiitos, mutta ei kiitos” -viestejä, joita neuvottiin odottamaan puoli vuotta. Päivämäärä oli 18.5.

Ensimmäinen yhteydenotto tuli parin viikon kuluttua. Olin kotona, koiran kanssa lenkille lähdössä ja tuijotin sähköpostiin kilahtanutta viestiä, jossa kysyttiin, haluaisinko tulla käymään Helsingissä Tammen kustantamolla. Lähetin avopuolisolleni kuvakaappauksen, jonka yhteyteen kirjoitin yhden sanan: “TAMMI”. Lenkillä juttelin koiralle, että nyt tapahtuu jännittäviä asioita. Elettiin kesäkuun alkua.

Kävin kustantamolla juhannusviikolla. Hoen aina jännittäessäni tai tsempatessani itseäni voimalausettani “olen hyvä, olen paras, olen mahtavin” (tarvittaessa täydennän tätä supersankariposeerauksellani, mikä huvittaa avopuolisoani). “Mä olen hyvä, mä olen paras, mä olen mahtavin, eikö niin?” kysyin avopuolisoltani, jonka kanssa olin tullut Helsinkiin. “Niin olet”, sanoi avopuolisoni ja lähetti minut sisään.

Seuraavat pari kuukautta kirjoitin tekstiä uudelleen saamani palautteen perusteella. Poistin jotain, loin paljon uutta, muokkasin, viilasin, muutin loppuratkaisun, korostin piirteitä. Deadlinen lähestyessä kävelin uraa olohuoneen lattiaan ja mietin juonikuvioita, hahmojen persoonia, asioiden kuvailua ja tärkeintä saamaani neuvoa, jota ajattelen edelleen kirjoittaessani: jokaisella luvulla tulee olla pointti. Elokuun lopussa lähetin uuden versioni Tammelle ja jäin odottamaan. Tähän mennessä olin saanut kolmelta muulta kustantamolta vastaukset, joista yksi oli se odotettu kohtelias “kiitos, mutta ei kiitos”, toinen kannustava palaute tulevaa varten ja kolmas oli toisen kustantamon tekstistä kiinnostunut vastaus. Tanssin ympäri taloa, jännitin ja hoin voimalausettani. Valmistauduin henkisesti siihen, etten kuitenkaan olisi riittävän hyvä ja lohdutin itseäni ajattelemalla, että on jo suuri saavutus päästä käymään kustantamossa.

Sain vastauksen uuteen versioon syyskuun alussa. Jos olisin ollut kotona, olisin luultavasti huutanut ja tanssinut ympäri taloa puhelinta heiluttaen, mutta koska olin töissä, reaktioni oli tukahtunut inahdus ja sitä seurannut epäuskoinen, hillitön naurunpuuska. Lähetin taas avopuolisolle kuvakaappauksen tekstillä “SE RIITTI”.

Minusta tuli virallisesti (esikois)kirjailija 11.9.2023. Kävelin ulos Tammen kustantamosta laukussani ei yksi, vaan peräti kaksi kustannussopimusta. Itsenäiseksi kirjaksi suunnittelemani tarina oli paisunut kolmeksi ja minulta kysyttiin, voisinko kirjoittaa kahta ensimmäistä osaa yhtä aikaa - ensimmäinen ilmestyisi keväällä 2024, toinen heti syksyllä. Kyllä kyllä, sanoin yrittäen parhaani mukaan hillitä haluani kiljua riemusta.

Ensimmäinen osa ilmestyy siis lähes päivälleen vuosi sen jälkeen, kun lähetin tekstit kustantamoon. Tunnen olevani äärimmäisen onnekas ja etuoikeutettu saatuani kahden ensimmäisen osan sopimukset kerralla ja olen nauttinut suuresti menneistä kuukausista, joiden aikana olen kirjoittaessani saanut ajatella itseäni kirjailijana. Olen myös elänyt monia niitä hetkiä, joista vuosien varrella haaveilin ja monia sellaisia, joita en osannut edes kuvitella. Olen saanut nähdä kansikuvaehdotukset ja katalogitekstejä, minusta on otettu kirjailijakuvat (niistä pari myös tässä postauksessa). Olen nähnyt itseni Tammen Kirjailijat-sivulla (tämä oli tähän mennessä se suurin hetki, kun näki itsensä konkreettisesti siellä muiden joukossa), kirjani esittelyt kauppojen sivuilla ja olen saanut valita, kuka lukee kirjani äänikirjoiksi.

Aikataulu on ollut tiukka, mutta olen itse saanut tämän valita - kustannustoimittajani on koko prosessin ajan muistuttanut, että jos tuntuu, etten saa tekstiä valmiiksi ajoissa, niin julkaisua voidaan lykätä. Mutta tiukasta aikataulusta ja päivätyöni viemästä ajasta huolimatta en ole tuntenut stressiä tai painetta - tunnen itseni ja kirjoitustapani, joten tiedän, että saan tekstin ajoissa valmiiksi. Vasta nyt, kun oma työni alkaa olla lopuillaan, alan jännittää. Pian päästän tekstin käsistäni ja annan sen maailmalle luettavaksi ja arvosteltavaksi.

Kutsun vitsikkäästi koko tapahtumaketjua onnekkaaksi puolivahingoksi. Vaikka työtapaturman vamma vaivaa edelleen ja estää käyttämästä toista kättä normaalisti, voin rehellisesti myöntää, että ilman sitä sairaslomaa ja tyynykasassa vietetyistä lukuhetkistä syntynyttä inspiraatiota tätä kirjaa ei olisi syntynyt, ei ainakaan nyt. Ja kenties ajoitus on ollut yksi niistä onnekkaista sattumista, joiden ansiosta esikoisromaanini näkee päivänvalon toukokuussa.

Ja se toinen osa? Se on jo suunniteltu. Sillä on jo nimi, kansikuva ja äänikirjan lukija on sama kuin ensimmäisellä. Kun ensimmäinen osa lähtee eteenpäin, pääsen keskittymään täysillä toiseen.